Arjen eloa

Maanviljelys yleistyi elinkeinona

1700-luvulle tultaessa metsästyksen merkitys Pirkkalassa väheni maanviljelyksen lisääntyessä. Myös kaskenpoltto alkoi loppua. Vallitsevana viljelysmuotona oli kaksivuoroviljely eli vuorovuosina kesanto ja kevätvilja. Pellot oli sarkajaon mukaisesti jaettu kapeisiin sarkoihin kylän talojen kesken.

Koska pääosa pitäjän maasta oli talonpoikaisessa omistuksessa, ei kartanolaitos saanut suurta jalansijaa toisin kuin Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Vastaavasti aatelin mahtikaan ei kasvanut suureksi.

Pirkkalan keskimääräinen pelto-ala 1630-luvulla oli noin 5 hehtaaria taloa kohti, mikä on enemmän kuin keskimäärin Hämeessä tuohon aikaan. Keskimääräinen peltopinta-ala kasvoi hitaasti ja noin 130 vuotta myöhemmin se oli noin 7,5 hehtaaria. Tärkein viljelykasvi oli ruis. Peruna yleistyi vasta 1700-luvun lopulla. Karjan maidontuotanto oli varsin vähäistä ja sitä pidettiin paljolti myös lannan takia.

Valtiovallan ajama isojako 1700-luvun jälkipuoliskolla eteni Pirkkalassa nopeasti ja pitäjä oli ensimmäisten joukossa Suomessa, jossa koko uudistus saatiin kauttaaltaan toteutettua. Isojako yhtenäisti tilojen pellot yhtenäisiksi lohkoiksi ja samalla merkitsi vainiopakon loppumista. Myös metsät kuuluivat uudistuksen piiriin.

Pirkkalassa isojako ei merkinnyt perinteisten ryhmäkylien hajoamista, sillä noin 90 % tilojen rakennuksista jäi paikoilleen. Vallalla ollut totuttu yhteisöllisyys sai vain harvat talonpojat muuttamaan uusien peltolohkojensa läheisyyteen. 1900-luvun alussa isojakoa täydennettiin vielä uusjaolla.

Uusi kirkko ja vanha pappila

Asiakirjat eivät kerro mitään Ylä-Satakunnan vanhimpien seurakuntien syntyvaiheista. Pirkkalan keskiaikaisesta kirkkorakennuksesta tiedetään vain se, että salama poltti tuon puukirkon 1540-luvulla. Vanhaan emäseurakuntaan ei siis ollut rakennettu kivikirkkoa, kuten oli tehty Messukylään ja Lempäälään.

Myös uusi kirkko oli rakennettu puusta, sillä paikalta ei ole löytynyt muusta kivijätteitä. Taloudellisia edellytyksiä suurempaan kivikirkkoon ei Pirkkalassa, kuten ei myös muuallakaan Suomessa tuolloin ollut. Tämä johtui kuningas Kustaa Vaasan aloittamasta uskonpuhdistuksesta, jonka seurauksena kirkon omaisuus takavarikoitiin ja kirkollisia veroja peruutettiin. Uskonpuhdistuksessa Pirkkalan kirkko menetti myös arvokkaita jalometallisia kalleuksia.

Tämä 1500-luvun puolivälissä rakennettu puukirkko oli 100 vuoden päästä jo niin huonossa kunnossa, että vuonna 1645 seurakunta sopi uuden puukirkon rakentamisesta. Uusi kirkko kuten entinenkin sijaitsi nykyisellä Pirkkalan hautausmaalla ja sen paikalle on vuonna 1884 pystytetty muistokivi.

Kirkko jäi huonolle huolenpidolle isonvihan (1713–1721) aikana ja jälleen uuden kirkon rakentaminen näytti välttämättömältä. Kirkon paikasta tosin oli erimielisyyttä, sillä sen vanhaa paikkaa pidettiin soisen ja pehmeän maaperän takia sopimattomana. Vuonna 1758 pitäjänkokous päätti, että uusi kirkko rakennettaisiin toiselle puolelle Pyhäjärveä, Viikin harjun kupeeseen.

Alun perin kuudeksi vuodeksi suunniteltu aikataulu venyi lopulta lähes 70 vuoden mittaiseksi. Pirkkalan pitäjän uuden kirkon, eli nykyisen Nokian kirkon, perustuksia ruvettiin lopulta kaivamaan vuonna 1829. Kirkko valmistui vuonna 1838 ja vihittiin käyttöön uudenvuodenpäivänä 1839. Alkuperäisen aikataulun venymiseen vaikuttivat rakennuksen korkea paikka, katovuodet ja karjataudit sekä rahan arvon heikkeneminen. Koska uuden kirkon rakentaminen näytti lykkääntyvän pitkälle tulevaisuuteen, ryhdyttiin vanhaa kirkkoa kunnostamaan vuonna 1767.

Vaikka uusi kirkko rakennettiin nyt Pyhäjärven pohjoispuolelle, Pirkkalan pappila pysyi vanhalla paikallaan Pyhäjärven eteläpuolella. Pappila paloi vuonna 1877, mutta se rakennettiin uudelleen vanhalle paikalle.

Pyhäjärvi hankaloitti kirkollisten asioiden hoitoa ja vuonna 1921 vanha Pirkkalan pitäjän seurakunta jakautui Etelä- ja Pohjois-Pirkkalaksi. Seurakuntajaon seurauksena Etelä-Pirkkalan eli nykyiseen Pirkkalan seurakunnan tärkein tehtävä oli rakentaa uudelle seurakunnalle kirkko. Työt alkoivat ripeästi ja kirkko valmistui vuonna 1921.

Koska kunnan asutus alkoi vuosien mittaan keskittyä varsin etäälle kirkosta, alettiin jo 1970-luvulla suunnitella uutta kirkkoa nykyisen kuntakeskuksen läheisyyteen. Rakennustyöt aloitettiin 1993 ja seuraavana vuonna Pirkkalan uusi kirkko vihittiin käyttöön.

Hautausmaita ei nykyisessä mielessä ollut vielä edes 1800-luvun puolivälissäkään. Perinteisesti kaikki joilla oli varoja tai yhteiskunnallista asemaa halusivat tulla haudatuksi kirkkoon. Vanhastaan kirkkomaille haudattiin varaton väestö ja lapset. Kun kirkkoon hautaamisesta alettiin terveydellisistä syistä myös Pirkkalassa luopua 1700-luvun puolivälin jälkeen, alkoi kirkkomaille nousta hirsisiä hautapytinkejä, sillä maan alle hautaamista pidettiin epäkristillisenä. 1800-luvun puolenvälin jälkeen myös hautapytingeistä alettiin luopua ja hautausmaita ryhdyttiin kunnostamaan.

Kun pitäjän uusi kirkko valmistui nykyisen Nokian alueelle vuonna 1837, aidattiin sen viereen myös uusi hautausmaan. Vanha hautausmaa oli edelleen käytössä ja seurakuntajaon jälkeen sitä alettiin jälleen kunnostaa.

Hallinto ja pitäjä

Kirkkopitäjä toimi myös maallisen hallinnon elimenä aina 1400-luvun alkupuolelle asti, jolloin oikeus- ja paikallishallinto uudistettiin. Tällöin maa jaettiin kihlakuntiin ja hallintopitäjiin kun taas kirkkopitäjä jäi seurakuntahallinnon elimeksi. Pirkkalan hallintopitäjä, joka muodosti käräjäkunnan, oli edelleen jaettu myös neljänneskuntiin. Neljänneskunnat olivat pitäjän veropiirejä ja Pirkkalan neljännekset olivat Takahuhti, Messukylä, Pirkkala ja Keijärvi. Valtion virkakoneisto oli vielä keskiajalla hyvin yksinkertainen, sillä asioita hoitivat kuninkaan nimissä linnanherrat ja voudit. Pitäjän yhteisiä asioita käsiteltiin pitäjänkokouksissa, joissa puheenjohtajana toimi kirkkoherra. Ensimmäinen pöytäkirja Pirkkalan pitäjänkokouksesta on vuodelta 1750.

1600-luvulla Pirkkala kuului Ylä-Satakunnan kihlakuntaan ja läänitasolla Turun ja Porin lääniin. Kuningas Kustaa III lisäsi läänien määrää 1700-luvulla, mikä Pirkkalan osalta tarkoitti sitä, että Pyhäjärvi jakoi nyt pitäjän kahteen lääniin kuuluvaksi. Vuoteen 1870 saakka Pyhäjärven eteläpuoli kuului Hämeen ja pohjoispuoli Turun ja Porin lääniin.

Vuonna 1865 kunnallishallintoa uudistettiin ja ylimmän päätösvallan haltijaksi tuli kaikille veronmaksajille avoin kuntakokous. Toimeenpanevaksi elimeksi tuli kunnallislautakunta. Pirkkalassa kunnallishallinto alkoi 1867 ja kuntakokouksen johtoon valittiin Matti Leuku Pirkkalankylästä.

Koulutus ja koulunkäynti

Lukutaidon lisäämisen tavoite 1600-luvulla liittyi kirkon pyrkimyksiin kristinopin taitojen kohottamisesta.

Opetusta ruvettiin tehostamaan kinkereitten avulla. Kinkerit, joilla papit tarkastivat seurakuntalaisten lukutaitoja, saavuttivat nopeasti keskeisen aseman ihmisten elämässä. Ensimmäinen tieto Pirkkalassa pidetyistä kinkereistä on vuodelta 1686 ja niitä pidettiin aina 1800-luvun alkupuolelle saakka.

Alkuun lukutaidon kehittyminen Pirkkalassa oli varsin heikkoa ja papisto saikin siitä piispalta nuhteita. Vähitellen 1700-luvun alussa lukutaito alkoi parantua. Tarkastajien lausunnot olivat tosin ylimalkaisia ja keskenään vertailukelvottomia. Sopivien opettajien löytäminen oli tuohon aikaan vaikeaa eivätkä pitäjäläiset halunneet palkata koulumestaria ajan köyhyyteen vedoten.

Pirkkalassa kokeiltiin 1800-luvun alussa myös pitäjänopettajan palkkaamista, mutta tästä kuitenkin luovuttiin kun Ahlmanin koulu aloitti toimintansa vuonna 1811. Ahlmanin koulun taustalla oli varakkaan Gabriel Ahlmanin testamentti, jossa hän oli määrännyt rahaston perustamisesta kansansivistyksen kohottamista varten. Koululla ei ollut vakinaista sijaintipaikkaa ennen vuotta 1861 ja sen toiminta oli keskeytynyt vuosina 1821–1840.

Kansakoulu aloitti Pirkkalan pitäjässä vuonna 1873 ja nykyisen Pirkkalan kunnan alueen ensimmäinen koulu, Eteläkoulu eli nykyinen Kirkonkylän koulu, aloitti toimintansa vuonna 1887. Vuonna 1903 aloitti Nuolialan koulu ja 1916 Hyrsingin koulu. Kiertokoulu huolehti alkeisopetuksesta aina yleiseen oppivelvollisuuteen saakka, jolloin kiertokoulut liitettiin alemmiksi kansakouluiksi. Pirkkalassa tämä tapahtui 1921.

Pirkkalan väestö

Varhaisin Pirkkalan pitäjän väkilukua koskeva tieto on vuodelta 1634. Silloisen Vanhan Pirkkalan henkikirjan pohjalta laskettu väkiluku oli noin 1500 henkeä.

Suuret kuolonvuodet 1696–1697 laskivat väkiluvun noin 1150 asukkaaseen ja samalla kertaan noin kolmannes maatiloista joutui uusien sukujen haltuun. Kuten usein nälkävuosien ja suurten sotien jälkeen niin syntyvyys pysyi korkeana ja Pirkkalan väestö kasvoi nopeasti 1700-luvun alkuvuosina.

Vuonna 1749 papisto velvoitettiin pitämään väestötilastoa seurakunnan väliluvusta ja tämän tilaston mukaan Pirkkalan pitäjän väkiluku oli vuonna 1750 1929 henkeä. Väkiluku kasvoi 1800-luvun Pirkkalassa hitaammin kuin muualla Suomessa ja tähän oli syynä varsinkin Tampereelle ja Ylöjärvelle suuntautunut muuttoliike.

Nykyisen Pirkkalan alueen väkiluku oli vuonna 1871 841 henkeä nousten 1593 henkeen vuonna 1915. Väestön määrä lisääntyi hitaasti ja 2000 hengen raja ylittyi vuonna 1937.

Yhteiskuntaryhmistä säätyläisiin, joita oli muutama prosentti väestöstä, luettiin kuuluviksi mm. aateliset, papisto sekä upseerit. Vaikka aatelisia ei Pirkkalassa ollut paljon, niin heidän määränsä oli kuitenkin runsaampi kuin monissa muissa sisämaan pitäjissä. Tähän vaikutti pitäjän sijainti ja vakiintunut asutus. Vielä 1600- ja 1700-luvuilla säätyläisten elintaso ei juuri eronnut varakkaimmista talonpojista.

Talonpoikien suhteellinen osuus laski kokonaisväestöstä 1800-luvulle tultaessa. Vielä 1600-luvulla talonpoikia ja heidän perheenjäseniään oli noin 2/3 osaa väestöstä, 1800-luvun alussa 1/3 ja 1850-luvulla enää 1/5. Tapana oli, että tila periytyi kokonaisuudessaan vanhimmalle pojalle tai muulle sukulaiselle.

Palkollisiin luettiin taloissa työskentelevät rengit ja piiat. Vuonna 1634 palkollisten osuuden väestöstä on henkikirjan mukaan laskettu olleen noin 14 %. 1800-luvun alkuun tultaessa oli palkollisten osuus noussut noin 20 %:iin kokonaisväestöstä. Yleensä palkolliseksi pestauduttiin vuodeksi kerrallaan.

Tilattoman väestön osuus kasvoi nopeasti 1600-luvulta. Valtaosa tilattomista oli itsellisiä ja heidän osuus kokonaisväestöstä vuoden 1634 henkikirjan mukaan oli noin neljännes. Itsellisellä tarkoitettiin henkilö, joka ei omistanut tai vuokrannut maata eikä ollut yksityisen tai kruunun vakinaisessa palveluksessa. Valtaosa itsellisistä oli naisia, sillä miehet otettiin usein armeijan palvelukseen. Tilattomaan väestöön luettiin kuuluviksi myös käsityöläiset ja mustalaiset.

Sosiaaliset olot

Järjestäytynyttä köyhäinhoitoa ei 1700-luvun alun Pirkkalassa vielä ollut, vaan apua tarvitsevat kävivät kerjuulla. Varhaisimpina köyhäinhoidon muotoina mainitaan vaivaiskassaan kerätyt köyhäinpenningit ja köyhäinhoitoruodut. Köyhäinhoitoruotuun kuului useampi talo, jotka vuorotellen hoitivat ns. ruotuvaivaista. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus määritti köyhäinhoitovelvollisuuden seurakuntalaisille, mutta vanhat köyhäinhoitoruodut säilyttivät ohessa asemansa. Samaan aikaan aloitettiin myös vaivaishuutokaupat, jollaiset pidettiin myös Pirkkalan pappilassa 1854. Kunnallishallintoon siirryttäessä vaivaishoidon rahoitus muuttui vapaaehtoisuuteen perustuvasta avustuksesta budjettiperusteiseksi taloushallinnoksi. Samalla loppuivat myös vaivaishuutokaupat.

Terveydenhuollon puolella oli kohtalonuskosta huolimatta vallalla monenlaisia parannuskeinoja ja lääkkeitä. Pirkkalan lähin lääkäri asui aina 1750-luvun puoliväliin saakka Turussa. Lääkkeiden saanti helpottui huomattavasti kun Tampereelle perustettiin apteekki vuonna 1802. Yleisesti ottaen terveydelliset olot olivat Pirkkalassa paremmat kuin maassa keskimäärin ja vuoden 1819 selonteossa Pirkkalan asukkaita kuvattiin hyvinvoiviksi ja terveiksi.

Tampereen ja Pitkänniemen laitoksen lääkäreiden läheisyyden takia esitys Pirkkalan omasta kunnanlääkäristä tuli esille vasta 1916. Aikaisemmin oli perustettu kätilön ja rokottajan virat 1880-luvulla sekä vuonna 1910 kiertävän sairaanhoitajan virka.

Arkea ja juhlaa

Ennen isojakoa talot sijaitsivat tiiviissä ns. ryhmäkylissä ja tie kulki kylän halki tai sivuitse. Kylien läheisyydessä olivat tilattoman väestön asumukset. Suurin Vanhan Pirkkalan kylistä oli pitäjälle nimensäkin antanut Pirkkalankylä. Talon lukuisat rakennukset muodostivat umpipihan joka jakautui mies- ja karjapihan kesken.

Savupirtit olivat asumuksina varsin yleisiä aina 1800-luvulle saakka. Näistä Pirkkalan savupirteistä ei ole yksikään säilynyt nykypäivään saakka. Ruuan valmistaminen ei tapahtunut savupirteissä vaan se valmistettiin sitä varten rakennetussa erillisessä kodassa. Sauna oli oleellinen osa miespihan piiriä ja sitä käytettiin kylpemisen ohella myös lihojen palvaamiseen ja maltaiden valmistukseen. Myös synnyttäminen tapahtui saunassa. Pehr Adrian Gadd on vuonna 1751 julkaistussa kirjassaan todennut, että Pirkkalassa kylvettiin syksyisin joka päivä, kesäisin ja talvisin joka toinen tai kolmas päivä. Vähitellen 1600-luvulta alkoi pappilan ja säätyläistilojen kautta myös ikkunoiden, uloslämpiävien uunien ja useampien huoneiden rakentaminen. Uudistukset etenivät hitaasti ja esim. 1703 todettiin, ettei Pirkkalan pitäjässä ollut ketään, joka olisi kyennyt muuraamaan kelvollisen savupiipun. Ikkunoita pidettiin ylellisyystavaroina ja niistä kerättiin 1700-luvulla myös veroa.

Savupirtin kalustus oli hyvin yksinkertainen käsittäen kiinteät penkit, pöydän ja jakkarat. Ikkunalaseja ei ennen 1750-lukua savupirteissä ollut. Uloslämpiävien pirttien yleistyessä myös kalustus lisääntyi, samoin niihin rakennettiin ikkunalasit. Naistenmatkan Ollilassa mainitaan 1808 olleen jo peräti 11 ikkunaa. Pappilan ja säätyläistalojen esimerkin mukaan levisivät myös maalatut huonekalut, kaapit, sängyt sekä seinä- ja kaappikellot. Pirkkalassa vanhaan talonpoikaisesineistöön voi tutustua Reipin museossa.

Pääosa kankaisiin tarvittavista aineista kuten pellavat ja villat saatiin omasta taloudesta. Pirkkalan asukkaiden vaatteet olivat yleensä vaatimattomia eikä heitä syytetty siinä määrin koreilusta kuin naapureita. Tärkeimpiä elintarvikkeita olivat ruisleipä, suolakala ja nauris, jonka merkityksen korvasi 1800-luvulle tultaessa peruna. Ruokajuomina olivat vesi, piimä ja kalja. Juhlajuomana oli perinteisesti ollut sahti. 1600-luvulla Pirkkalaan levisi paloviina ja tupakka. Kahvin ja teen käyttö levisi säätyläisten kautta vasta 1700-luvun lopulla.

Joulu oli juhlista odotetuin ja siihen valmistauduttiin pitkään ja huolellisesti. Kirkollisista tilaisuuksista monimuotoisimmat olivat häihin liittyvät menot ja usein häät kestivätkin 4-6 päivää. Aikalaiskertomukset toteavat Pirkkalassa väen käyttäytyneen tilaisuuksissa mallikelpoisesti ilman epäjärjestystä.

Pirkkalan tärkeimpiä kulkureittejä olivat vesitiet. Jos vesireittejä pitkin ei päässyt, tehtiin pidemmät matkat talvella. Talviteitä pitkin matkaaminen oli helppoa ja Pyhäjärven yli kulki useita turvallisia reittejä. Tiet olivat vielä enemmänkin polkuja, joita pitkin liikuttiin jalkaisin tai ratsain. Kyläteiden laatu parani 1800-luvun alussa ja ne muuttuivat ns. kärryteiksi. Teiden kunnossapito oli annettu paikallisten maanomistajien rasitteeksi. Nykyisen Pirkkalan silloista mainitaan suurimpana mutaisen Sikojoen ylittänyt silta, jonka pituudeksi tulvaniittyjen takia mainitaan peräti 300 kyynärää eli noin 177 metriä.

(Teksti: Juha Jonkka 2014)